10.11.2015

omana itsenä olemisen vaikeus

Tää on sellainen aihe, mistä mun on pitäny kirjottaa jo monen kuukauden ajan. Oon pyöritelly asiaa todella kauan päässäni, mutten oo osannu vaan jäsennellä mun ajatuksia tarpeeksi. Kai oon tavallaan halunnu lykätä tästä puhumista tai miettiny, että tästä aiheesta on mahdotonta puhua riittävän selkeesti.

Nimittäin omana itsenään oleminen. Mulla on sellanen fiilis, etten oo oikein koskaan tienny, että millanen on oikee minä. Oon saanu paljon kehuja mun aitoudesta tietämättä itse, että mitä se mun aitous on ja onko sellasta loppujen lopuksi edes olemassakaan. Mulle on aina ollu melko selvää se, että mulla on tahtomattani ja jopa tiedostamattani erilainen rooli eri ihmisten seurassa. Aina sanotaan, että elämässä pärjää yksinkertaisesti olemalla oma itsensä. Entä kun ei oikeasti tiedä, millainen silloin on?

Tottakai varsinkin teinivuosina tuli painittua paljon sen ajatuksen kanssa, että kuka mä oikeesti oon. Mun minä-kuva alkoi järkkymään todenteolla viime joulukuussa, kun erosin yli seitsemän vuoden parisuhteesta. Oon monesti viime aikoina miettiny, että miten eri ihminen oon ku vielä vuosi sitten. Mun ajatusmaailma on muuttunu tosi radikaalisti ja koen, että musta on tullu paljon hankalampi ihminen. Paljon rasittavampi, ei niin samaistuttava ja jopa ärsyttävä. Sitten taas toisaalta musta on tullu itsenäisempi ku koskaan, enkä oo antanu enää ihmisten pompotella mua miten sattuu. Oon niin sanotusti kasvattanu pallit:D

Siirryttyäni kunnolla työmaailmaan alkoi käsitys itsestä ja kuva siitä mitä itestään antaa muuttua. Oon aina uusien ihmisten kanssa aluksi ujo, niin myös tässä tapauksessa. Siinä vaiheessa ku annan itestäni enemmän musta tuntuu, että annan jopa liikaa. Teen itestäni välillä suorastaan pellen laukomalla suustani mitä sattuu. Oon jopa liian avoin ja siihen pisteeseen asti, että ihmiset varmasti miettii, että onko toi tyyppi ihan tosissaan. Siihen pisteeseen asti, että jos mä yritän puhua jostain ihan tosissani, niin mua ei oteta vakavasti. Oon vaan se pinnallinen bimbo ja ihan vaan siksi, että oon antanu itestäni sellaisen kuvan.

Millanen mä sitten oikeesti olen? Voi kun tietäisin. Tiedän vaan sen, millainen mä en halua olla. En nimenomaan halua antaa itestäni tyhmää kuvaa, mutta jotenkin tiedostamattani mä teen niin. Oonko mä oikeesti tyhmä? Ehkä jollain mittapuulla joo. Mä en tiedä politiikasta mitään. Mä en osaa puhua mitään yleismaailmallisesti fiksuja. Mun kiinnostuksen kohteet liikkuu aivan jossain muualla, mutta tekeekö tietämättömyys musta tyhmän? Tiedän paljon asioista, jotka mua kiinnostaa. Mä yllätän monesti ihmisiä puhumalla niistä jutuista, mistä mun ei oletettaisi puhuvan tai tietävän ylipäätään yhtään mitään.

Kun miettii käsistettä omana itsenään oleminen niin on surullista, että mä en voi sanoa olleeni koskaan täysin oma itseni kenenkään seurassa. Tottakai se johtuu hyvin pitkälti just siitä, etten itekkään tiedä kuka ja millanen mä oon. Silti sen verran mitä mä oon itteeni oppinu tuntemaan mä tiedän, etten voi antaa sitä kaikkee itestäni kellekkään. Ehkä joskus, mutta tällä hetkellä en. Se on tosi hassua just sen takia, että mä oon niin avoin. Silti on paljon asioita, joista mä en halua puhua kellekkään. En halua yksinkertaisesti antaa itestäni kaikkea.

Oon hyvä kuuntelemaan. Monet ajattelee ettei ne voi avautua mulle, koska oon niin rääväsuu. Ne jotka on avautunu mulle puolestaan tietää, etten todellakaan kerro heidän jakamiaan asioita eteenpäin. Oon myös hyvä antamaan neuvoja, vaikka mistäpä mä mistään mitään tiedän. Ainakin luulen tietäväni. Mä oon se ihminen, kelle voi soittaa tai laittaa viestiä vaikka keskellä yötä ja mä vastaan. Haluan aina olla tavoitettavissa ja tukena silloin, jos joku mua tarvitsee.

Se nyt on varmasti mua pitempään seuranneille selvää, että mulla ei vielä muutama vuosi sitten ollut kavereita oikeastaan ollenkaan. Syy sille juurtuu pitkälle nuoruteen kun keskityin vaan ja ainoastaan seurusteluun. Lopulta se meni siihen pisteeseen asti, että sosiaalisten suhteiden muodostaminen osottautui mulle hyvinkin hankalaksi. Oon menny asiassa toki Helsinkiin muutettuani todella hurjasti eteenpäin, mutta joku mua edelleen jarruttaa. Oon oikeesti uusien ihmisen kanssa todella ujo, ja siitä poiskasvaminen on mulle hankalaa. Jotenkin muhun on juurtunut se epäsosiaalisuus varsinkin siksi, että yks syy mun erolle oli mun epäsosiaalisuus. En osannu jaaritella vanhempien tai sukulaisten kanssa ja halusin vaan vetäytyä pois kaikista sosiaalisista tilanteista mahdollisimman nopeasti pois. Oikee unelmien tyttöystävä eikös? No mutta nykyään mä en onneksi voi mitenkään kuvailla itteeni epäsosiaaliseksi, vaikka se varmasti siellä pinnan alla edelleen piilotteleekin.

En tiiä onko tässä postauksessa nyt päätä tai häntää. Kai mä jotenkin haluan tällä viestiä varsinkin mua tunteville ihmisille, että mun on vaikee antaa itestäni todellista kuvaa. Että on helpompaa esittää sitä roolia yksinkertaisena idioottina. Tekee vaan pahaa kuulla ihmisiltä suoraan, että joo oot vitun tyhmä bimbo. Se ei oo sitä, mitä mä haluaisin olla. Ehkä se on yks mun monista rooleista? Pitäis vaan löytää joku kultainen keskitie kaiken tän väliltä. Sen että on toisaalta todella ujo, kun taas ajan myötä antaa itsestään ihan liikaa ja sanoo kaiken suoraan miettimättä yhtään mitä sieltä suusta päästää.

Kirjotin tätä postausta viime yönä neljään asti. En uskaltanu julkaista tätä, koska tää on oikeasti niin henkilökohtainen asia. Mulle tän kirjottamisesta oli hyvinkin paljon apua ja toivon, että saatais kommenttiboksiin vähän keskustelua aikaiseksi. Olis mahtavaa kuulla teidän mietteitä, ehkä sieltä löytyis kohtalontovereitakin!

IMG_0194-002

18 kommenttia:

  1. Mä niin ymmärrän sua! Mäkin aloin seurustella ensimmäisen kerran jo 16-vuotiaana ja kyllähän siinä kaverit jäi toiseksi. Pikkuhiljaa tuntu, että alkoi etääntymään kavereista ja vielä nykyäänkään, vaikka ollaan kyseisen poikaystävän kanssa erottu, en ole saanut samanlaista yhteyttä vanhoihin kavereihin.

    Ymmärrän sua täysin myös tossa "roolin" vetämisessä. Mulla on tarve tutustua uusiin ihmisiin ja haluaisin tällä hetkellä oikeasti sen parhaan kaverin. On mulla paljon kavereita koulun ja töiden kautta, mutta ei ketään tiettyä, jonka kanssa olisin läheisempi. Tästä syystä tulee usein ns. miellytettyä muita. En siis esitä mukavaa, ellen oikeasti pidä ihmisestä, mutta joskus tulee käyttäydyttä eri tavalla, kuin miten oikeasti saattaisi käyttäytyä...Vaikea selittää, mutta luulen että ymmärrät.

    Mulla on myös tapana sanoa tyhmiä asioita, joita saan katua jälkikäteen. Oon melkoisen ekstrovertti, mutta parin viime vuoden aikana olen alkanut enemmän miettiä sanojani enkä ehkä anna todellisen luonteeni tulla täysin esiin. Mäkään en ole oikein perillä politiikasta. Usein nolottaa se ja mietin, olenko tyhmä kun en osaa keskustella näistä asioista.

    Paljolti voin siis samaistua sun kanssa, vaikka nykyisen kihlattuni kanssa koen olevani 100% minä. Kaikilla ihmisillä on erilaisia persoonia, eikä se ole pahasta. Kaikki me toimimme eri tavalla kotona, töissä, kavereiden kanssa, somessa jne. :) Tsemppiä! /Ida

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo mulla on vähän sama homma ton kaverijutun kanssa. on todella todella hyviä kavereita, mutta sitä ihan täysin sielunsiskoa ei oo löytyny:) toki voi puhua myös sielunkumppanista, ja eihän sielunkumppanin välttämättä tarvii olla se poikaystävä. kiitos kommentista!:)

      Poista
  2. Itse olen seurustellut kohta 5 vuotta avopuolisoni kanssa, jonka seurassa koen olevani oma itseni. Ennen meidän seurusteluaikaa en edes osannut haikailla että minkälainen minä olen. Jotenkin se vain kolahti seurustelun aikana että "tuon kanssa mää oon mää". Olemisen helppous toisen seurassa autto varmasti siinä.

    Tsemppiä sulle, oot ihana ainakin näin ruudun välityksellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mäki olin edellisessä suhteessani omimmillani, mutta silti en ihan täysin oma itseni:) seuraava (jos sellanen vielä joskus tulis) on toivottavasti se, kenelle pystyn antaa oikeesti kaikkeni. ja hei kiitos paljon!:)

      Poista
  3. Oon kyllä ihan samoja juttuja miettinyt! Tällä hetkellä koen jo vähän paremmin tietäväni mitä oon ja mitä haluan, mutta en kuitenkaan tiedä. Nää ei oo mitään helppoja juttuja. Mutta se on hyvä hei että tiiät sentään mitä et halua olla! Jostakin se on lähdettävä. Mutta siihen että jotkut kokee siut tyhmänä, niin luulen että se vaan joskus väkisin menee niin. Tai siis että ei me voida miellyttää kaikkia, ja jotkut sitten ei vaan tajua ja pääse samalle aaltopituudelle. Sit ne kuvittelee että oot tyhmä, eikä siihen auta muu kun että pitäis vaan olla välittämättä. Ja löytää lähipiirin sellasia ihmisiä jotka on iteki "vähän tyhmiä" eli siis jotka tajuaa sinuu ja on saman tyyppisiä, joiden silmissä oot sitten just se hieno ihminen mikä oot. Koska oishan se tylsää jos kaikki olis kiinnostuneita vaan politiikasta ja muista tylsistä jutuista.

    Mutta toi seurusteluhistoria on itellä sama. Se jotenkin teki tosi passiiviseksi silloin nuorena sosiaalisuuden kanssa. Enkä muutenkaan koe että ikinä olisin hirveesti naisten kanssa ystävystynyt, tälläkin hetkellä lähipiiri koostuu pitkälti miehistä. En vaan osaa muodostaa sellasia syviä ystävyyssuhteita naisten kanssa. Mutta ne jotka on tähän lähelle päässeet, niin niiden puolesta kyllä on valmis tekemään mitä tahansa.

    Oon jotenkin yrittäny päästä tästä kaikesta yli niin että ei vaan miettis liikaa. Oot varmaan kans sellanen ihmisluonne joka miettii ja analysoi aina kaiken? Että miltä tää näyttää muiden silmissä ja mitähän toi haluais että teen ja onko tää nyt hyvä näin vai noin. Mutta kun ei se oikeestaan auta että miettii. Sitä on vaan niin pirun vaikeeta lopettaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. just se liika miettiminen onki mun ongelma! sitten taas siinä vaiheessa ku tuntee jo paremmin, niin se miettiminen taas jää ihan kokonaan ja päästää suustaan ihan mitä tahansa:D kiitos tosi hyvästä kommentista!

      Poista
  4. Tosi hyvä kirjotus! Herätti paljon ajatuksia siitä, millasen kuvan oma käytös antaa muille vähän tuntemattomammille ihmisille... Mun on kauheen vaikee tutustua uusiin ihmisiin just sen takia, mitä välillä päästelen suustani. Tyhmiä ja ajattelemattomia asioita, joita mun hyvät ystävät ja etenki paras kaveri pitää vaan hauskoina koska ne tuntee mut, mutta muut saattaa vähän ihmetellä. :D
    Älykkyys ja viisaus tulee esiin monella eri tavalla. Mun mielestä se, että on kiinnostunut edes jostain asiasta, kertoo ihmisestä paljon, ihan sama oliks se asia sitte muoti, musiikki, politiikka, yhteiskunnalliset ongelmat, raha, veneenrakennus tai kivien keräily. On vaan rikkaus, että ihmiset on erilaisia. Tärkeintä on kuitenki se, että osottaa välittävänsä lähimmäisistään, niin ku sä selkeesti teet! Se, että oot ympäri vuorokauden valmiina kuuntelemaan, jos jollaki on hätä, kertoo susta tosi paljon: sun lämpimyydestä ja huolehtimisesta vois moni ottaa oppia. Oon lukenu sun blogia kauan, ja en todellakaan pidä sua tyhmänä ihmisenä, vaan naisena, joka on monien rankkojen kokemusten kautta kasvanu ihmisenä hurjasti ja saanu paljon elämänviisautta. Toivon vaan, että sun ympärillä on vihdoin semmosia ihmisiä, jotka kohtelee sua samalla tavalla ku sä niitä, jotka on valmiita kuuntelemaan aina kun sulla on jotain sydämellä, eikä sun tarvis tuntea olevas yksin. Sen sä ansaitset.

    Oho, tulipa avauduttua:D mut hei, tsemppiä kovasti, ja kiitos ku pidät tätä blogia! Oot ihana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aaw niin ihanasti kirjotettu kommentti! se on kyllä totta, että tärkeintä olis olla sellasten ihmisten kanssa, jotka ei pidä mua ihan idiootina:D kiitos todella paljon!♥

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus ja mahtavaa, että uskalsit kirjoittaa tällaisesta aiheesta. Ihmisellä on erilaisia rooleja eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa. Töissä ihminen on erilainen kuin perheen tai ystävien kanssa ja se on täysin luonnollista. Opettaja käyttäytyy kotona varmasti eri tavalla kuin oppilaiden edessä. Ei se silti tarkoita, että opettajan rooli olisi jotenkin feikkausta tai vähemmän häntä itseään. Meidän persoonat on kuitenkin moniulotteisia ja -kerroksia. Itsekin olen paljon asiallisempi keski-ikäisten työkavereiden parissa kuin oma ikäisten kavereiden kanssa, mutta molemmat roolit omat minua itseäni.Ehkä kun oppii tunnistamaan näitä erilaisia rooleja, niin oppii tunnistamaan, että millainen on ihmisenä. :) Ehkä tuollaiseen itsensä etsiskelyyn sopisi hyvin se au-pairiksi lähteminen? Saisi vähän etäisyyttä tuttuihin piireihin ja pääsisi tutustumaan itseensä uudessa ympäristössä. Ainakin itselleni vaihto-oppilas aika opetti paljon itsestäni. Etkä oo vaikuttanut ikinä tyhmältä! Se, että on kiinnostunut muodista ja ns. pinnallisista asioista, ei tee vielä kenestäkään tyhmää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. todella hyvä pointti noista eri rooleista! ja joo se au pairiks lähteminen vois tässä tilanteessa olla hyvä keino, mutta sitten taas toisaalta tuntuu, että nyt pitäis keskittyä vaan siihen opiskelupaikan saamiseen. aika näyttää! ja kiitos:)

      Poista
    2. Oot vielä nuori eli ehdit vielä saavuttaa vaikka mitä! Nyt kun sulla on hyvä vauhti päällä noiden opiskelujen kanssa, kannattaa ehkä panostaa siihen ja tosiaan hankkia se opiskelupaikka. Mutta sitten kun sulla on se, suosittelen lähtemään vaihtoon, jos vaan mitenkään mahdollista. Kun on pitkään samassa kaupungissa/paikassa samojen tyyppien ympäröimänä, se oma "elintilakin" kaventuu. Sitten kun on ihan uudessa ympäristössä uudenlaisten, tuntemattomien ihmisten kanssa, voi löytää helpommin itsestään uusia puolia ja voi olla vapaammin "oma itsensä". Silloin kun on vanhassa tutussa ympäristössä sellaisten ihmisten kanssa, jotka on tuntenut sut pitkään ja joilla on joku ennakkokäsitys susta, helposti menee siihen mielikuvaan mukaan ja se ihmisenä kasvaminen on vaikeampaa.

      Täällä on tullut tosi hyviä kommentteja! Älä stressaa liikaa, kuten sanoin, oot vielä tosi nuori (ja tää on varmaan tosi ärsyttävästi sanottu, mutta kun se on totta...) ja se oman itsensä löytäminen tapahtuu vähitellen ajan myötä. Tän blogin välityksellä susta ei oo tullut mitään bimboa tai tyhmää kuvaa, lähinnä vaan sellainen kuva, että oot vähän ujo ja sulla on huono itsetunto. Mutta ilmeisesti tiedostat tämän ja mun mielestä tässäkin on tapahtunut kehitystä, ainakin näin satunnaisen lukijan mielestä, työpaikka ja opiskelu (ja varmaan myös se parisuhteen päättyminen) on selkeästi tehnyt hyvää sulle.

      Poista
    3. jep kehitystä on kokoajan tapahtunu ja varmasti tapahtuu jatkossakin! kiitos kommentista:)

      Poista
  6. Tosi mielenkiintonen kirjotus ja varmasti moni on miettiny samanlaisia juttuja! Itellä on aikalailla samanlainen ongelma, eli just ujous ja epäsosiaalisuus...mikä näkyy myös siinä en ystävystyn tosi hitaasti. Monesti tuntuu juurikin siltä, että vain läheistempien ihmisten kanssa pystyy olemaan täysin oma itsensä, ja muiden seurassa vaan koko ajan miettii millasen kuvan nyt antaa itsestään, mitäköhän toi musta aattelee yms. Oman itsensä tunteminen lähtee mun mielestä aika paljon siitä, et hyväksyy tietyt piirteet itsessään (myös ne "huonot" joista haluais eroon), jotka ei välttämättä tuu koskaan muuttumaan. Ulkomailla asuminen tosiaan auttaa jonkin verran tuntemaan itseään, kun joutuu täysin uuteen tilanteeseen. Silloin juurikin huomasi niitä piirteitä itsessään jotka säilyi täysin samanlaisena, oli sitten missä tahansa ja kenen kanssa tahansa:D mut ihmiset myös joutuu muuttumaan koko ajan, koska elämäntilannekin muuttuu, jolloin se "oma itse" ei voi säilyä samanlaisena. Ajatuksia herättävä aihe, josta ei oikein itsekään meinannu saada kiinni, vaikka samaa tulee pohdittua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos tosi hyvästä ja oivaltavasta kommentista!:)

      Poista
  7. Se on ihan luonnollista, että on erilaisia rooleja eri tilanteissa. Älä mieti liikaa millainen on "oikea minä", se on loputon suo. Se miten sä näet itsesi ja miten muut näkevät sut, tuskin ikinä kohtaavat. Esimerkiksi kun mä olen kavereiden kanssa, niin olen se höpsö suorapuheinen blondi, mutta töissä olen tiukka ammattilainen.

    Suurin ongelma mikä tästä välittyy on itsevarmuuden puute. Siihen auttaa parhaiten se omien mukavuusalueiden ylittäminen, pakota ittes tekemään juttuja joita et muuten tekis. Matkustele - se on nopein ja takuulla avartavin keino (ei siis pakettilomamatkat, vaan opiskelu/työ ulkomailla). Mee juttelemaan kiinnostavalle tyypille randomisti. Jos se tilanne ei mee niinkuin toivoit, valitse uus uhri ja tee se uudelleen. Sano sun mielipiteitä ääneen. Se on nimittäin myös ärsyttävää kun ihmiseen ei saa mitään tarttumispintaa, kun se hymisee muiden mielipiteiden mukana. Jos et tiedä mikä sua kiinnostaa, vaikka harrastuksena, niin kokeilen eri harrastuksia niin löydät ainakin ne mitkä ei todellakaan kiinnosta. Sekin on eteenpäin menemistä, että pääsee ruksimaan "tää ei oo mun juttu". Jos sulla on joku intohimo, niin opettele koko ajan olemaan parempi siinä. Opiskele, eti tietoa, tutustu alan ihmisiin.

    Itsetunnon rakentaminen ei oo helppoa, mut ei mikään oo. Just se hetki kun mietit pitäiskö tehä jotain, on kaikista merkitsevin. Tee - ja opi siitä jotain. Jos sanot että sun intohimo on muoti ja kirjottaminen - niin millä keinoilla erotut muista joilla on samat intohimot? Hanki joku ominaisuus, joka erottaa sut muista.

    Mulla on ollu tosi samanlaiset ajatukset 10 vuotta sitten. Tunnistan "nuoruuden itteni" monessakin piirteessä, mitä sulla on, siks varmaan luenkin blogiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hirmu hyviä vinkkejä, täytyypäs pohdiskella noita! en onneks koe olevani muitten mukana menijä, vaan mulla on aina ollu selkeesti omat mielipiteet ja mua kans ärsyttää muissa ihmisissä se, jos ei oo mitään omaa tahtoo ja mieltä:) kiitos paljon kommentista!

      Poista
  8. Siis mä oon aivan samanlainen ! Tää teksti ois ihan hyvin voinu olla mun kirjoittama, todella hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä ihan kaikkeen. :D Ite oon kans todella ujo uusien ihmisten kanssa, ehkä vähän jopa pelkään sellasia uusia tilanteita jossa on uusia ihmisiä ja sit niille pitäis puhua. Mut tosiaan kuten tuolla yllä on kommentteihin kirjoiteltukin niin eri roolit vaihtelee eri tilanteiden mukaan: töissä, kavereiden kanssa, koulussa jne. Mut luokitellaan sellaseks vähän höpsähtäväks tyypiks, et mullakin on omat roolit kaikessa. En mä töissä ikinä oo mitenkään erityisen höpsähtänyt, vaan pyrin olemaan asiallisempi.

    Itse kans oma entinen seurustelusuhde kaatu siihen, että olin vaan niin ujo ja hiljainen, enkä tahtonut tuoda itteäni mitenkään erityisesti esille esim just vanhempien tai sukulaisten kanssa. Helposti sen takia musta sai sellasen ylimielisen kuvan, ja varmasti he niin ajattelivatkin. En tosiaan pidä itseäni sellaisena, ja pikkuhiljaa oon siitäkin epäsosiaalisuudesta alkanut kasvamaan ulos. Nyt olen jo hyvällä mallilla tän kanssa, mut eihän se hetkessä lähde. Se vaatii sitä kuuluisaa aikaa. :) Ja nykyisin tän mun nykyisen poikystävän kanssa voin sanoa olevani oma itseni hänen kanssaan, ensimmäistä kertaa ikinä. En mä vielä oo siellä missä haluaisin, mutta suunta on jo otettuna !

    Sulla on hyvä alku tossa kun tiedät, mitä et halua olla. Jostakin se on lähdettävä liikkeelle !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta puhut:) musta taas tuntuu et ihmisillä on musta tosi ylimielinen ja jäätävä kuva noin niinku ylipäätään jos ne ei oo ollu mun kaa missään tekemisissä, mutta onneks senki mielikuvan saa muutettua ihan vaan avaamalla suun:D kiitos!

      Poista