2.11.2016

I fucked up

Viime keskiviikkona klikkasin Opintopolun auki ja rupesin täyttämään hakemusta avoimen väylän hakuun. En saanut hakemusta kuitenkaan lähetettyä, sillä ensin piti laittaa tilaukseen opintotosite ja liittää se sitten hakemuksen mukaan. Tilasin opintotositteen, sain sen seuraavana päivänä, ja ajattelin, että ehdin hyvin sitten viikonloppuna laittaa hakemuksen liitteineen menemään. Hakuaikaa oli siis maanantaihin asti.

Viime viikko oli tosi kiireinen. Lauantaina olin kellojensiirron takia töissä viiteen aamulla, ja seuraavalle päivälle olin ottanut työvuoron, vaikka alunperin piti olla vapaata. Jännitin kovasti maanantaita, jolloin käytiin ennakkoon katsomassa Luokkakokous 2, jossa olin avustamassa. Eilen, tiistaina, puhuin jonkun kanssa opiskelusta. Sitten paniikki kolahti päähän ja kovaa. Viimeinen hakupäivä oli edellisenä päivänä enkä mä ollut laittanut hakemusta.

Avasin Opintopolun ja siellä se sitten luki: hakuaika on päättynyt. Kello oli siinä vaiheessa jo sen verran paljon, etten voinut soittaa minnekkään. Ja vaikka olisinkin ehtinyt vielä soittaa, ei se mitään olisi muuttanut. Mä mokasin. Tänään päätin kuitenkin varuilta soittaa, ja tuomio oli se, mitä sen odotinkin olevan. Hakemuksia ei enää oteta vastaan.

Mua hävettää edes myöntää, että oon onnistunut mokaamaan näin ison jutun. Mä oon ihan helvetin vihainen itselleni. Miten mä voin vaan unohtaa? Oon opiskellut jo yli vuoden avoimessa, kerännyt puuttuvia opintopisteitä ja käynyt epäonnistumassa pääsykokeissa. Se, etten päässyt vielä syksyllä tutkinto-opiskelijaksi ei ollut mulle mikään kova paikka. Olin varautunut siihen, ja mua ei haitannut, että seuraava mahdollisuus olisi vasta tammikuussa. Nyt kun tiedän saavani tarvittavat opintopisteet kasaan, oon valmistautunut aloittamaan täyspäiväisen opiskelun tammikuussa. Oon pohtinu asumisjärjestelyjä, työkuvioita ja sain jopa mun kaverin vanhat haalarit opiskeluaikoja silmällä pitäen. Ja nyt musta ei sitten tulekaan tutkinto-opiskelijaa. Vieläkään.

Fiilikset on tällä hetkellä paskat. Ihan ku sydän ois särjetty. Jotenkin epätodellinen olo, ja kokoajan ootan, että millon mä herään unesta. Ei, tää on niin todellista kun vaan voi olla. Mut mitä mä tässä itken, oma on vikani.


Mitä nyt sitten?

Mä yritän aina ajatella positiivisesti enkä jäädä vellomaan epäonnistumiseen. Uskon, että kaikki tapahtuu syystä. Tälle on joku syy, miks tässä kävi näin. Mikä se syy sitten on? Ensimmäisenä tuli mieleen, että ehkä tää on merkki siitä, että mun tosiaan täytyy hakea au pairiksi. Oon pohtinu sitä nyt enemmän tai vähemmän yli vuoden ajan, mutta päättänyt keskittyä opiskelemaan. Nyt kävi kuitenkin niin, että opinnot ei jatku enää tammikuussa. Mä saan tarvittavat opintopisteet kasaan ja haen sitten keväällä uudestaan. Avoimessa mun ei kannata ensi vuonna enää jatkaa, koska se maksaa. En todellakaan haluais jatkaa samassa työssä samaa työtahtia kuin nyt. Ehkä mun pitäisi vaan lähteä.

Mutta mua pelottaa, että onko musta siihen. Toki se on varmasti ihan normaali fiilis kaikilla, jotka pohtii ulkomaille lähtemistä. Tiedän, että olisi kuitenkin hyvä ratkaisu lähteä. Äiti on eri mieltä, sen mielestä mä pakenen, jos lähden. Tavallaan totta, tavallaan ei. Mä oon ujo vieraitten ihmisten kanssa, mutta toi kokemus varmasti kasvattaisi mua ulos kuorestani. Isompi ongelma on kuitenkin raha. Mistä rahat esimerkiksi lentoihin ja viisumiin? Heti tammikuussa lähteminen ei mitenkään onnistu.

Nyt mä vaan mietin tätä hommaa tarkkaan. Pystynkö säästämään tarvittavat rahat ja ennen kaikkea onko musta oikeasti lähtemään. Kestänkö olla niin kaukana kaikista, varsinkin Irinasta. Hakuprosessi on tietysti asia erikseen. Siitä mä kuitenkin oon melko varma, että kohteeksi valikoituu juuri Australia. Täytyy vaan ennen prosessin aloittamista järkeillä, että pystynkö viemään sen loppuun asti. Toki täytyy myös miettiä muita vaihtoehtoja ensi keväälle. Pitikin mennä mokaamaan...

En olis onnistunu olemaan kertomatta tästä asiasta. Mua vähän pelottaa, että miten te otatte tän asian vastaan. Mitään paskamyrskyä mä en just nyt jaksais, koska tiedän kyllä hyvin, että miten pahasti tuli töppäiltyä. Tapahtuuko tällaista edes muille?